Päiväkirjamaisia pohdintoja maaliskuu 2026

Halusin jälleen pysähtyä miettimään viimeaikaisia keskusteluja ja niiden aikana mielessä pyörineitä ajatuksia. Tällä kertaa toistuvaksi teemaksi nousi resilienssi ja se tuli vastaan useissa keskusteluissa. Olen jo vuosia pitänyt resilienssiä mielenkiintoisena vastauksena maailman myllerrykseen ja nyt se näyttää nousevan laajemminkin keskusteluihin. Toinen toistuva teema tänä vuonna on ollut yhteiskuntien elinkaaret ja romahdukset, mikä myös näkyi viimeisten viikkojen aikana.

Pohdintasarjan edellisiin osiin pääset blogin kautta.

Mitä resilienssi on?

Koska kirjoitin jo somessa erikseen resilienssistä tulevaisuuden supervoimana ja suunnittelen siitä erillistä blogia, en käy sitä tässä tarkemmin läpi. Toistan kuitenkin muutaman ydinkysymyksen, joiden avulla tätä kiehtovaa teemaa voi mielestäni ymmärtää syvällisemmin. Helsingin Sanomat nimittäin juuri muistutti meitä siitä, että ”muotitermien” syvällisempi ymmärtäminen on tärkeää, ettei meistä tule ”puppuautomaattia”. Huomaan itsekin, että esimerkiksi sanaa ’resilienssi’ käytetään aika huolettomasti monissa yhteyksissä miettimättä sen tarkemmin sen sisältöä ja merkitystä.

Mitä ajattelemme, kun puhumme resilienssistä? Tarkoittaako resilienssi kykyä sietää yhä vaikeampia olosuhteita yhä pidempään? Tämä saa meidät mahdollisesti myös ajattelemaan, että suurin ja vahvin pärjää. Mennään hampaat irvessä eteenpäin. Ehkä se on näin joskus, mutta onko resilienssi vain tätä tai onko se jotain muuta?

Elävässä järjestelmässä resilienssi on kykyä mukautua ja vastata muuttuviin olosuhteisiin sekä taitoa elää muutoksessa. Se on myös tasapainon hakemista pysymällä oikeassa suhteesta itseensä, muihin ja laajempaan ekosysteemiin, jonka osa on.

Tämä vaatii herkkyyttä aistia, mitä ympärillä tapahtuu. Vastavuoroisuus vailla riistoa on yksi terveen ekosysteemin peruselementeistä. Resurssit hyödynnetään yhteistyöllä hyvin tarkkaan hukan välttämiseksi. Vahvassa ekosysteemissä monimuotoisuus on suurta ja se on keino löytää tiensä rajoitteiden läpi. Lepo ei ole tehottomuutta vaan vahvuutta.

Mitä meidän pitäisi kysyä itseltämme?

Resilienssin rooli kasvaa sitä mukaa kuin muutos ja epävarmuus kiihtyy, mutta miten vastaamme tällaiseen muutokseen? Mitä jos heikennämmekin tätä ydintaitoa juuri silloin, kun tarvitsemme sitä enemmän kuin pitkään aikaan? Miten resilienssiin vaikuttaa esimerkiksi yhä kovempi juokseminen, lisääntyvä osaoptimointi, ”rönsyjen” karsiminen tai vallan keskittäminen ja ”soraäänien” hiljentäminen?

Olemmeko nyt kaventamassa tarvitsemaamme liikkumatilaa ja puskuria, ja minkälaisia uusia haavoittuvuuksia rakennamme? Mitä seuraa tavastamme vastata muutokseen niin henkilökohtaisella, organisaatioiden kuin yhteiskunnan tasolla? Ja miten mielen joustavuus liittyy tähän? Vahvistaako mielen joustavuus resilienssiä vai tarvitaanko resilienssiä mielen joustavuuteen?

Järjestelmien elinkaarista ja romahduksista

Toinen toistuva teema erityisesti alkuvuodesta on ollut ns. kollapsologia, eli miten yhteiskunnat ja järjestelmät syntyvät, kehittyvät ja romahtavat. Uusi Juttu kirjoitti aiheesta alkuvuodesta ja se on muutenkin tullut vastaan monissa keskusteluissa. Sanan negatiivisesta sävystä huolimatta huomaan sen olevan enemmän innostava kuin pelottava, ja näin useat muutkin ovat kertoneet omista kokemuksistaan. Olen kuitenkin myös kiinnittänyt huomiota siihen, että joillekin tämä teema on niin pelottava, ettei siitä haluta puhua. Mikäköhän tekee tästä teemasta toisille innostavan ja toisille pelottavan?

Oivalsin muuten jokin aika sitten myös, että resilienssin kautta pystyn suhtautumaan myönteisemmin tulevaisuuteen, vaikka se näyttääkin niin epävarmalta ja epävakaalta. Ajattelen, että resilienssi on taito, jonka avulla säilytän toimintakykyni ja innostukseni, kun aallokko kasvaa.

Kun luin ensimmäistä kertaa kollapsologiasta ehkä 7-8 vuotta sitten, opin erityisesti, että yhteiskuntien elinkaaret pitävät sisällään hämmästyttävän saman tyyppisiä vaiheita. Kun tarkastelee nykymenoa, löytää monia elinkaaren loppuvaiheen tyypillisiä tunnusmerkkejä, mikä pistää miettimään, missä me menemme tällä hetkellä ja mitä kohti kehitys etenee.

X-käyrästä

Yhteiskuntien ”romahdus” ei kuitenkaan ole kovin nopea tapahtuma ja sen keskellä elävät eivät yleensä itse edes huomaa sitä. Murroskohta on myös usein avaus sellaiselle uudelle, mikä ei ole stabiilimmassa vaiheessa päässyt esille. Tämän oivalsin jokin aika sitten luettuani artikkelin ns. X-käyrästä ja se toikin ihan uuden kulman tähän.

Kävin hiljattain erään kiinnostavan keskustelun, jossa pohdimme voiko järjestelmiä muuttaa ja menemmekö vääjäämättä kohti tuhoa. Eräs systeemin perusdynamiikka on, että se luo koko ajan entistä suurempaa kompleksisuutta. Tämä lisää byrokratiaa, kun yritetään hallita yhä suurempaa kompleksisuutta. Energian käyttö lisääntyy ja tehottomuus kasvaa. Onko muuten tässä yksi selitys heikkenevälle tuottavuudelle? Murroskohdassa järjestelmä yksinkertaistuu ja haetaan taas uusia malleja toiminnalle.

Onko siis järjestelmä tuomittu romahtamaan? Näin voi herkästi ajatella, kun näkee, miten yhteiskunnat ovat romahtaneet. Mutta voiko olla myös toisenlaisia järjestelmien elinkaaria? Jäin tässä kohdassa miettimään terveen ja ei-terveen järjestelmän eroa. Tekeekö ikuinen kiihdyttäminen ja yhä suurempaan kurkottaminen ihmisen järjestelmistä haavoittuvia, jolloin niiden kohtalo on romahtaa? Onko tasapainon puute kompastuskivemme?

Luonnon järjestelmissä syklisyys, eli vuodenajat pitävät huolen tasapainosta. Onko syksy itse asiassa eräänlainen säännöllinen ”miniromahdus”? Luonnossa ei voi olla ikuinen kevät eikä sadonkorjuu jatku loputtomasti. Välillä pitää levätä ja keräillä itseään, jotta voi taas kukoistaa.

Aion sukeltaa tähän teemaan vielä lisää lukemalla Luke Kempin kirjan Goliath’s Curse. Lisää siis kollapsologiasta myöhemmin.

Erilaiset pelilaudat

Muutoksentekijänä liikun omassa työssäni jatkuvasti eri maailmoissa, joita olen alkanut kutsua pelilaudoiksi. On valtavirtainen järjestelmä, jota kutsun vanhaksi maailmaksi, ja sitten on uuden maailman pelilauta. Molempia pelilautoja löytyy niin omasta päästäni kuin tiimeistä, organisaatiosta ja yhteiskunnasta. Tai oikeastaan pelilauta antaa tästä ehkä liian binäärisen kuvan, kun kyse on eri sävyistä ja jatkumosta. Itseäni on kuitenkin auttanut ajatella erilaisia toimintaympäristöjä pelilautojen kautta, mutta yritän pitää mielessä eri vivahteet. Olen myös ajatellut, että uuden maailman pelilauta on jossain tulevaisuudessa, mutta havahduin nyt siihen, että ehkä se ei olekaan näin.

Sain jälleen kerran mahdollisuuden osallistua erittäin mielenkiintoiseen keskusteluun uudistavan ajattelun kirjakerhossa, jossa luimme Siiri Enorannan Maailmantyttäret. Läpi kirjan mietin, että nämä pelilaudat ovat ehkä itse asiassa jo olemassa, jos osaamme katsoa asiaa eri kulmista. Ehkä ne elävät jo rinnakkain ja uuden maailman pelilauta vahvistuu koko ajan.

Toki kehitys voi ottaa toisenkin suunnan ja onhan meillä paljon voimia yhteiskunnassa, jotka haluavat peruuttaa ajassa taaksepäin. Ja miltä uuden maailman pelilauta lopulta näyttää ja onko siellä niitä asioita, joita haluan siellä nähdä? Palaan aiemmin mainitsemaani X-käyrään ja pohdin, mitä kaikkea uutta nousee ja miten voin osaltani vaikuttaa siihen, että tämä uusi on jotain parempaa tai että parempaa on ainakin enemmän kuin huonoa.

Isommasta kohti pienempää?

Kirja sai myös miettimään, miten ihmisen pimeät puolet vaikuttavat tulevaisuuden suuntiin ja miten toimintaympäristö voi joko heikentää tai vahvistaa pimeitä puoliamme. Mikä on ihmiskäsitykseni? Kuinka paljon toimintaympäristömme (yksikön) koko vaikuttaa siihen, miten kannamme vastuuta kokonaisuudesta ja kuinka paljon tai mistä välitämme? Palaan tässä aiempaan pohdintaan järjestelmien lisääntyvästä kompleksisuudesta ja jään miettimään, onko keskustelu paikallisuuden tai alueellisuuden lisäämisestä itse asiassa juuri järjestelmän tasapainon hakemista. Mitä jos pienentäisimme itsellemme relevantteja toiminta-alueita, jolloin ehkä osaisimme paremmin hahmottaa, mihin vaikutamme ja miten vaikutamme? Lisäisikö tämä luottamusta ihmisten välille, ja vähentäisikö se tarvetta ohjata, suunnitella ja säännellä ylhäältäpäin?

Päätän tällä kertaa kirjan erääseen lauseeseen, jota en saa mielestäni. ”Järkyttävästä tuli kuin varkain tavallista.” Kai me nyt pystymme parempaan?

Muihin päiväkirjamaisiin pohdintoihin pääset tästä: