Päiväkirjamaisia pohdintoja 25.1.2026

Tämä on itselleni uudenlainen tapa kirjoittaa ja ”päiväkirjamaisten pohdintojen” ensimmäinen osa. Katsotaan, mitä tästä tulee ja myönnän, että hiukan pelottaa kirjoittaa tällä tavalla.

Miksi uudenlainen kirjoittamisen muoto?

Kirjoitin LinkedIniin tavoistani hakea selkeyttä tai jotain logiikkaa maailmasta, joka on sekava. (Jos luit postauksen jo aiemmin, voit hypätä tämän osion yli suoraan pohdintoihin.) Koska edes jonkinlainen tunne kontrollista on ihmisen perustarve, tarvitsemme järjestystä, vaikka meillä on myös mainiot kyvyt pärjätä kaaoksen keskellä. Listasin seuraavat viisi käytössäni olevaa keinoa.

1) Perustukset ja mielenrauha: Tasapaino tekemisen ja ei-tekemisen välillä, hidastamalla, liikkumalla ja priorisoimalla unta.

2) Omien ajattelutapojen reflektointi ja tietoinen muovaaminen uusiin asentoihin: Erityisesti regeneratiivinen ajattelu ja metodit ovat auttaneet hahmottamaan maailmaa ja tuoneet rauhaa kaaoksen keskellä. Kun maailmaa tulkitsee koneen sijaan elävänä järjestelmänä, näkee ja ymmärtää sellaista, mikä aiemmin jäi hämärän peittoon hiertämään. Jos tämä alkoi kiinnostaa, suosittelen uudistavan johtamisen syväsukellusta toukokuussa.

3) Ymmärryksen rakentaminen: Lukemalla laajasti erilaista kirjallisuutta. Niin fiktiota kuin faktaa eri teemoista. Kuuntelen myös paljon podcasteja ja yritän lukea somesta mahdollisimman erilaisia tekstejä, myös kanssani eri mieltä olevien kirjoituksia. ”Valtamediaa” luen myös (Uusi Juttu on muuten loistava lisä tähän), mutta tiettyjä uutisia säännöstelen tietoisesti. Perustimme juuri lukupiirin mieheni kanssa (kukin saa vuorotellen päättää kirjan), koska se pistää lukemaan myös sitä, mikä ei automaattisesti kiinnosta itseäni.

4) Tiedon ja kokemusten jäsentäminen: Keskustelut erilaisten ja eri taustoista tulevien ihmisten kanssa. Tämä on elämäni suola. Rakastan hyviä keskusteluja, joissa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Niistä saa aina mukaan sellaista, mitä ei itse asioita selvittämällä oivalla. Keskustelu tuo myös järjestystä omiin mietteisiin, antaa tunteen asioiden jakamisesta ja näyttää, ettei ajatustensa kanssa ole yksin. Tällaiset keskustelut tuovat muuten myös usein esiin niitä positiivisia liikehdintöjä, jotka muuten jäävät huomaamatta.

5) Jäsentäminen edelleen ja ajatusten hiominen ymmärrettävään muotoon: Kirjoitan paljon niin itselleni kuin muille (blogeja, artikkeleita ja somepostauksia). Tämäkin kirjoitus auttoi minua ymmärtämään, miten elää maailmassa, joka tuntuu hajoavan ympäriltä.

Kollektiivisen viisauden luomista

Nostin postauksessani kohdan 4 jalustalle, vaikka kaikki keinot ovat arvokkaita. Uskon kollektiivisen viisauden voimaan ja ajatusten avoimeen jakamiseen. Tarvitsemme eri tyyppisiä tapoja hahmottaa maailmaa ja kertomuksia myös sieltä, missä emme itse vietä aikaa.

Minulla on mahdollisuus tavata valtava määrä ihmisiä eri paikoissa ja tämäkin viikko oli täynnä upeita keskusteluja. Niistä kumpuaa nyt halu jakaa havaintoja muillekin.

Kuten somekirjoituksessani kerroin, kokeilen siksi nyt säännöllistä kirjoitusta, jossa jaan arjen pohdintoja ehkä hieman tavanomaisesta kirjoitustyylistäni poikkeavalla tavalla. Katsotaan, kiinnostaako tämä muita. Nämä ovat ”päiväkirjamaisia” tulkintojani, joista muut saavat mielellään jatkaa.

Joko-tai vai sekä-että?

Yksi kirjakerhoistani kokoontui muutama päivä sitten ja keskustelussa oli Laura Mannilan Kehomieli, lauma ja luonto - Katkenneiden yhteyksien jäljillä (lukusuositus, jos haluaa ymmärtää, miten asiat kytkeytyvät yhteen!).

Mietin, että samoihin johtopäätöksiin voi päätyä eri reittejä ja erilaisilla kattotermeillä. Miten välttää erilaisten lähestymistapojen asettaminen vastakkain – ehkä tarvitsemme kaikenlaista ja monenlaista.

Hitaampi vai nopeampi, tehokkaampi vai resilientimpi, being vai doing, syväasiantuntemus vai kokonaiskuva, lokeroidako vai eikö lokeroida, äkkiä kasatut toimenpidelistat vai perusteellinen pohdinta, ajattelu vai toiminta, opettaminen vai yhdessä luominen, oikea vai vasen aivopuolisko? Mikä näistä tulee itselleni luontevasti ja miten tehdä asioita uudella tavalla – ehkä ennen kaikkea uskaltaa tehdä uudella tavalla? Onko tasapainon hakeminen tärkeämpää kuin jonkin taidon hallitseminen erinomaisesti, koska tiedän riittävästi? Ehkä noilla kaikilla on joku rooli….

Mitä pidempään pohdin maapallon kohtalonkysymyksiä, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että tarvitsemme monenlaista tekemistä. Ja voiko itse asiassa päästä nopeammin perille hidastamalla? Kokemukset ja tutkimuskin kertoo tällaista tarinaa (lukuvinkki). Onpa kiehtovaa. Ja vielä – miten välttää oman navan ympärillä pyöriminen ja käyttää voimavarojaan johonkin yhteiseen?

Joko-tai vai sekä-että? Tähän kysymykseen olen viime vuosina palannut melkein päivittäin.

Sirpaleet ja palapeli

Sain osallistua kiehtovaan keskusteluun regeneratiivisen ajattelun ja syväekologian liittymäpinnoista. Ensiksi aihe oli vain jonkinlainen aavistus, mutta punainen lanka löytyi nopeasti.

Muistin kokemuksen monen vuoden takaa, kun mielessäni oli pidempään käväissyt jonkinlaisia häivähdyksiä jostain, mikä tuntui merkilliseltä. Se jäi jotenkin hankaamaan. Ikään kuin sirpaleita eri suunnista. Sitten Amazonissa tuli eräs kirjasuositus vastaan, johon tartuin. Yllättäen sain sanoituksen ja viitekehyksen noille häivähdyksille ja palaset loksahtivat kohdalleen. Mikä sai minut tarttumaan juuri tuohon kirjaan?

Palapelin palaset alkavat muodostaa kuvaa. Mutta miten tietoisuus syntyy ja mikä on minun ajatteluani? Mitä jos olemmekin vain jonkinlaisen kollektiivisen tietoisuuden vastaanottimia? Vähän kuin tiedon ja ymmärryksen verkko, jossa olemme vain yksi ”asema” tai piste. Mitä on sekulaari hengellinen ajattelutapa? Miten se liittyy tähän?

Kuka tietää todellisuuden?

Strategiatyöpajasta: Kuka itse asiassa oikeasti tietää todellisuuden? Onko totuus tarua ihmeellisempää (pahempaa)? Kenen kokemuksilla teemme päätöksiä? Meillä on vahva keskiluokkaisuuden normi yhteiskunnassa, mutta onko myös yhteiskunnallinen päätöksenteko keskiluokkaista? Mitä siitä pitäisi ajatella?

Pitääkö talouskasvun olla kapeaa vai leveätä ja minkälaista kasvua tarvitsemme? Mitä jos emme tarvitse sitä ollenkaan? Kumpi tuli ensiksi – hyvinvointivaltion korkeat kulut vai hyvinvointivaltion luomat ongelmat? Mitä tapahtuisi, jos lakkaisimme puhumasta talouskasvusta ja kiinnittäisimme huomiomme sen sijaan maailman aitoihin tarpeisiin ja ratkaisisimme niitä kokonaisvaltaisesti osaoptimoinnin sijaan? Tarvitsemmeko niin paljon rahaa silloin? Ihmisen huomio kohdistuu siihen, mistä puhutaan. Mitä tapahtuu, jos puhuu potentiaalista ongelmien sijaan?

Hajanaista – vielä sirpaleita?

Huomaan nyt, että näihin pohdintoihin vaikuttavat kirjat ja artikkelit, joita parhaillaan luen. Liittymäpinnat ja oivallukset valikoituvat monesti niiden mukaan. Tällä hetkellä luettavana:

Vallan kolmio (Alexander Stubb)

Läheltä piti (Lasse Lehtinen – parisuhteen lukupiirin kirja 😊)

The secret of secrets (Dan Brown)

Viime aikoina erityisesti mieleen jääneitä artikkeleita:

Mahdoton yhtälö. Pelastuuko talous todella, jos ihmiset kuluttavat enemmän?

Menetämme hiljalleen kykymme toimia ihmisinä, sanoo huippusosiologi

Pähkähullu ruhtinas. Martti Koskenniemi ennakoi tuskaa ja tuhoa Trumpin politiikan jäljiltä.

Romahtava järjestelmä. Anna Kontula pettyi parlamentarismiin ympäristökriisin ratkaisijana.

Mietin, miten kiinnitämme niin helposti huomiota yksittäisiin tapahtumiin tai ihmisiin, mutta isommat kehityskaaret unohtuvat. Millä tavalla yksittäinen tapahtuma kertoo isommista liikkeistä vai kertooko se siitä mitään? Mitä kaikkea muuta tapahtui ympärillä, joka johti tuohon yhteen tapahtumaan? Miten käyttämämme sanat vaikuttavat meihin? Tuleeko uhkakuvista itseään toteuttavia ennusteita ja voiko sitä välttää?

Puhumme paljon siirtymisestä epäjärjestykseen, mutta kenen kannalta? Mitä jos meidän järjestyksemme olikin jonkin muun epäjärjestystä? Mitä tarkoittaa sääntöpohjaisuuden vaaliminen tai sinne takaisin pyrkiminen? Kenen säännöt ja toimivatko säännöt edes jatkossa? Mitä jos säännöt vievätkin meiltä kyvyn miettiä ja itse ottaa vastuuta? Minkälaisia sääntöjä tarvitsemme?

Miten tasapainoilla tiedon/faktojen/rationaalisuuden ja tunteen taikka muunlaisten tietämisen tapojen välillä? Mikä tieto on oikeasti arvokasta? Miten siirtyä tiedosta ymmärrykseen? Ja mitä jos emme tiedä tai tule koskaan tietämään?

Tällaisilla pohdinnoilla uuteen viikkoon.