Päiväkirjamaisia pohdintoja helmikuu 2026

Tämä on toinen osa uudessa kokeilussani, jossa kirjoitan blogeja toisella tavalla kuin aiemmin. Pitkälle mietittyjen ja jäsenneltyjen kirjoitusten lisäksi ajattelen, että maailmassa on ehkä myös kysyntää rönsyilevämmälle kirjoittamiselle ja keskeneräisille ajatuksille, joista muut voivat jatkaa. Sarjan ensimmäiseen osaan pääset tästä.

On muuten jännää huomata, miten jokin ajatus tai kysymys nousee jotenkin hallitsevammaksi tiettyinä ajanjaksoina. Edellisessä kirjoituksessani huomasin pyörineeni paljon joko-tai vai sekä-että kysymyksen ympärillä. Tällä kertaa isompaan rooliin nousi kiinnostavasti kontrollointi ja ohjaaminen verrattuna asioiden vapaampaan kehkeytymiseen. Ja mitä voi löytyä näiden ajatusmallien taustalta?

Kiinnostavaa oli myös huomata hyvin konkreettisesti, miten oman arjen kiire ja paineet vaikuttavat ajatteluun ja ajatusten omaksumiseen, kun viimeiset viikot ovat olleet hektisempiä. Asiat eivät oikein tartu, eikä jaksa syventyä niihin saatikka viedä niitä käytäntöön. Kaipaa helppoutta ja selkeyttä. Ei niin uutta tai yllättävää, mutta hyvä muistutus siitä, miten kiire vaikuttaa ajatteluun ja kykyymme suhtautua uuteen ja epämääräiseen. Ehkä yksi ilmentymä yllä mainitsemastani kontrolloinnin ja ohjaamisen halusta?

Hiukan tähän liittyen jäin miettimään tämän Buckminster Fuller Instituten julkaiseman kuvan kautta olemisen ja kehityksen syklisyyttä. Mitä tämä kuva tarkoittaa yksilön, tiimien, organisaatioiden ja yhteiskunnan tasolla?

Sitten joitain hajanaisia ajatuksia viime viikoilta.

Arvot ja säännöt

Osallistuin erääseen hallitusammattilaisten tilaisuuteen, jossa keskusteltiin arvoista ja miten ne suhteutuvat välineisiin ja sääntöihin. Jäin pohtimaan, miten meihin vaikuttaa, että arvoja ohjaa ehkä enemmän sisäinen motivaatio, kun säännöt ovat ulkoa annettuja. Miten toimivat arvot, jotka on ulkoa määritelty niin kuin usein ovat organisaatioissa? Ja koska on kyse arvosta ja koska välineestä?

Miten säännöt vaikuttavat omaan toimijuuteemme ja vastuunkantoon? Saako ulkoa annetut säännöt meidät jopa lopettamaan tai ainakin vähentämään omaa ajattelua ja ulkoistamaan vastuun? Miten onnistunut yhteisten arvojen tunnistaminen ja sanoittaminen voisi ohjata toimintaa toisin? Tästä teemasta oli Helsingin Sanomissa kiinnostava kirjoitus muutama viikko sitten. Jutussa sosiologi Hartmut Rosa kysyy, kehittyykö ihmisen arvostelukyky enää. Jos yhteiskunta koko ajan kertoo yksityiskohtia myöten, mitä pitää tehdä, tarvitaanko enää silmämäärää ja sormituntumaa? Näemmekö enää itsemme tai toisemme moraalisina toimijoina vai koneiston pelinappulana?

Jos ajattelemme arvoja kompassina, työkaluja ehkä karttoina ja sääntöjä manuaalina, mikä näistä on tärkein tai ensisijaisin, kun halutaan löytää kuhunkin kontekstiin sopiva tapa edetä? Kuinka usein käy niin, että käyttää ennalta annettuja työkaluja ja manuaalia ja ajattelee onnistuneensa, mutta lopputulos onkin aivan jotain muuta kuin haluttiin? Missä vaiheessa suunta ja siten myös tavoite katoaa?

Jäin myös miettimään, mikä arvomme olisi, jos valitsisimme vain yhden arvon? Itse ajattelen, että ihmistoiminnalle aika kaikenkattava arvo voisi olla ”hyvä elämä” ja ymmärrettynä niin, että ihminen on osa luontoa eikä sen yläpuolella. Eli tavoitellaan hyvää elämää kaikille elollisille.

Pelko ja kontrolli

Kun maailma myllertää ja epävarmuus on suurta, se herättää ymmärrettävästi huolia ja myös pelkoa. Yhteiskunnallinen puhekin on aika pelon värittämää tällä hetkellä. Luin juuri Lasse Lehtisen kirjan Läheltä piti, sekä kuuntelin Alexander Stubbin kirjan Vallan kolmio. Lehtisen kirjassa on kertomuksia Suomen historiasta viimeiseltä sadalta vuodelta ja Stubbin kirja analysoi nykymaailmaa ja miten se on muuttunut. Molemmissa kirjoissa nousevat uhkakuvat ja epävarmuudet ja huomioni kiinnittyy siihen, että molemmissa kirjoissa kontrollin lisääminen tuntuu olevan yleisin vastaus turbulenssiin.

Etenkin Lehtisen kirjassa melkein läpileikkaavana on pelon rooli esimerkiksi Suomen valinnoissa kylmän sodan aikana. Pelkoa on myös käytetty hyvin häikäilemättömästi vallan välineenä ja ihmisten hiljentämiseen. Mitä jos suomalaiset olisivat olleet tästä tietoisempia silloin ja vaikka päättäneet vastustaa pelolla hallintaa? Mitä silloin olisi voinut tapahtua? Ja miten historiamme vaikuttaa siihen, minkälaisia valintoja teemme nyt? Miten pelko vaikuttaa valintoihimme tänään?

Stubbin kirjassa toistuva vastaus epävarmuuteen ja kaaokseen on sääntöpohjaisuuden vahvistaminen, vaikka Stubb puhuu myös yhteistyöstä ja liiallisen kilpailun haitoista. Mutta mitä jos tuntemamme sääntöpohjainen järjestelmä onkin tullut päätökseensä? Mitä voisi tulla tilalle ja miten voisimme itse toimia sen eteen, että ihmiskunta löytää uusia tapoja elää elämäänsä yhdessä tällä planeetalla? Mihin muuhun voisimme käyttää resurssimme kuin yrityksiin korjata ehkä jo menneen maailman sääntöpohjaista mallia?

Ja kuinka paljon haikailumme sääntöpohjaisen järjestelmän perään on kaipuuta maailmaan, jossa länsimaat (tai sen vaurastuneet yksilöt) hallitsivat maailmaa ja veivät ison osan sen hyödyistä? Mitä jos nyt olisi jonkun muun toimintamallin vuoro ja kenen oikeus on määritellä se? Onko ”järjestyksen” peräänkuuluttaminen itse asiassa vanhojen etuoikeuksien puolustamista, kuten Timo Miettinen kirjoittaa esseessään Helsingin Sanomissa?

Onko vallan ja hallinnan lisääminen edes toimiva ratkaisu kompleksisessa maailmassa? Harvard Business Reviewssa oli hiljattain artikkeli ”mustekalaorganisaatiosta”, joka suunnitelmien ja kontrollin sijaan, pyritään oppimaan ja sopeutumaan reaaliajassa. Miltä voisi maailman mustekalaorganisaatio näyttää ja miten voisimme vähentää ylhäältä johtamista ja lisätä itseohjautuvampaa yhteistyötä? Yksi Alexander Stubbin teeseistä on alueellisuus, mikä voisi olla yksi ilmenemismuoto mustekalamaailmalle.

Sanoista ja niiden vallasta

Meillä kaikilla on valtaa valita mitä sanoja käytämme. Voimme myös vähintään tulla tietoisiksi siitä ja yrittää vaikuttaa siihen, miten reagoimme toisten valitsemiin sanoihin. Itse huomaan usein automaattireaktion itsessäni, kun viestintä nostaa pelkoa, mutta sitten yritän tehdä kaikkeni, etten anna sen vaikuttaa itseeni. Pelko ajaa nimittäin minua ihan toisaalle kuin, minne haluan mennä.

Sanavalinnoilla on tosiaan väliä. Voit vaikka tarkkailla omaa ajatuskulkuasi ja miten se muuttuu riippuen siitä, puhutaanko kilpailusta vai yhteistyöstä, kustannuksista vai investoinneista, niukkuudesta vai runsaudesta, talouskasvusta vai elinvoimasta, resursseista ja hyödykkeistä vai pääomasta ja itseisarvosta, virroista vai varannoista, ongelmasta vai potentiaalista, taikka koneesta vai elävästä järjestelmästä.

Saan osallistua useampaan kirjakerhoon, joissa keskustelut nousevat aina tosi kiinnostaviin sfääreihin. Yhdessä kirjakerhon tapaamisessa hiljattain juttelimme myös kontrollista ja kehkeytymisestä, ja miten käyttämämme sanat siihen vaikuttavat. Tunnistimme itsessämme taipumuksen kontrolloida ja mietimme, kuinka vaikeaa on päästää irti, vaikka tiedämme, että se voi johtaa johonkin ihan muuhun ja hienompaan. Tämä on erityisen haastavaa ympäristössä, joka itsekin on taipuvainen toimimaan kontrollin ja ennalta tarkkaan määriteltyjen askelien pohjalta. Meihin kohdistuu myös kovat paineet tietää ja olla ”asiantuntija”, mikä voi vielä entisestään lisätä tarvetta kontrolloida.

Toisaalta jaoimme myös kokemuksia siitä vapauden tunteesta, jonka olemme kokeneet, kun päästämme irti ja lopetamme tarkkojen reittien piirtämisen. Mietimme, miten voisimme vahvistaa uskoamme siihen, että kukin meistä osaa ajatella itse ja antaa sille tilaa.

Lopuksi vielä toisenlainen pyörittely sanoilla. Puhumme kestävän kehityksen integroimisesta liiketoimintaan mutta miten asetelma muuttuu, jos kysymme, miten liiketoiminta integroidaan kestävän kehitykseen? Kumpi on ehdollinen kummalle? Kumpi on kumman elinehto, ja kumpi on tarina ja kumpi on fakta? Kummasta voi neuvotella - maapallon fysikaalisista rajoista vai ihmisen tarinasta koskien taloutta? Kummassa on kyse ideologiasta?

Paljon toistelemme myös sitä, että yksilö ei voi vaikuttaa rakenteisiin ja että yhteiskunnan ja yritysten pitää tehdä tarvittavat muutokset. Mutta missä kohtaa yksilö voi vaikuttaa ehkä jopa paremmin kuin instituutiot, koska toimijasta riippuen rajoitteet eroavat? Eikö meidän yksilöiden vaikutusvallassa ole esimerkiksi olla ostamatta tarpeetonta tai jättää ympäristölle ja terveydelle haitallinen ruoka syömättä?