Uudistava ajattelu käytännössä – ajattelutapamme vaikutus ongelmien ratkaisuun

Sain hiljattain upean mahdollisuuden osallistua Diakonissalaitoksen ja Rinnekotien Luokkaretkeen laitakaupungille. Luokkaretki on kokemuksellinen tapa tutustua erilaiseen suomalaiseen todellisuuteen, paikkoihin ja palveluihin, joihin ei muuten pääse tai tule mentyä.

Etenkin minunlaiselleni hyväosaiselle tällainen kokemus tarjoaa mahdollisuuden nähdä niiden ihmisten todellisuus, joita en arjessani kohtaa. Tämä sai minut myös miettimään, miten uudistava ajattelu voisi muuttaa tapaamme rakentaa yhteiskuntaa. Tämän kirjoituksen tarkoitus on jatkaa tätä pohdintaa.

Haluan heti alussa tehdä selväksi, etten tässä kirjoituksessa kritisoi yksittäisiä toimijoita, vaan itse koneistoa. Todella moni haluaa toimia oikein ja auttaa muita, mutta koneisto ajaa heitä silti lopputulokseen, jonka he itsekin kokevat epäonnistuneeksi.

Vierailimme kolmessa paikassa, joissa kohtasimme yhteiskunnan ulkopuolella tai sen rajoilla olevia ihmisiä.

1) Haittoja vähentävän korvaushoidon yhteisö Breikki
2) Haavoittuvassa asemassa olevien maahantulijoiden Toivon talo, jossa toimii paperittomien päiväkeskus Al Amal ja Itä-Euroopan liikkuvan väestön päiväkeskus Hirundo
3) Kiireettömään kohtaamiseen perustuva nuortenpalvelu Vamos

Korvaushoidossa oleva ihminen kertoi kysyneensä itseltään ”olenko tyhmä?”. Nuori on ajatellut, ettei hän ole mitään eikä hänestä voi tulla mitään. Jopa pohtinut, onko hänellä edes oikeutta apuun. Maahantulija haluaa tuntea itsensä tervetulleeksi. Hän haluaa tehdä töitä. Nuori toivoo tulevaisuudelta tavallista arkea, työtä ja tunnetta, että pärjää. Hän ei halua olla yksin.

Jokaisessa paikassa kuulin siitä, miten luottamuksen katoaminen ja toivon menettäminen vie pohjan kaikelta muulta. Kuinka tärkeää on kokea olevansa osa yhteisöä.

Vertaisavulla on valtava merkitys – kokemus siitä, ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Kuulin monta kertaa halun tulla kohdatuksi kunnioittavasti ja ihmisarvo säilyttäen. Kysytään, mitä sinulle kuuluu. Kuinka tärkeää on saada ehkä ensimmäistä kertaa elämässään positiivista palautetta eikä tulla kohdatuksi ongelmien kautta.

Miksi yhteiskunnan tarjoama apu ei kuitenkaan osaa vastata näihin itsestään selviltä kuulostaviin tarpeisiin?

Kone ja sen komponentit vai kokonaisuus elävässä järjestelmässä?

Oli hätkähdyttävää nähdä, miten yhteiskunta lähestyy haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä konemaisesti ja ikään kuin ihminen on komponentti isossa koneistossa. Erilaista tukea ja apua on tarjolla, mutta se on sirpaleista eikä nähdä tai oteta vastuuta kokonaisuudesta. Hoidetaan yhtä palasta kerrallaan ja ihmistä pallotellaan paikasta toiseen. Jatkuvasti muuttuvaa elämää yritetään istuttaa jäykkiin lomakkeisiin. Kompleksisuutta lähestytään irrallisten osien kautta – ikään kuin ihminen olisi kokoelma osaongelmia ja niitä hoitamalla saavutetaan tavoitteet.

Mitä jos sen sijaan kohtaisimme ihmisen kokonaisena ja näkisimme toimintaympäristön elävänä järjestelmänä, joka on enemmän kuin osiensa summa? Tällaisella ajattelumallilla apua tarjottaisiin yhdestä paikasta, jossa huomioidaan kokonaisuus ja apua tarjoava tuntisi asiakkaansa. Palvelut mukautuisivat kaikkiin niihin muutoksiin ihmisen elämässä ja toimintaympäristössä, jotka ovat osa ihan normaalia elämää. Eikä niin, että ihminen yritetään mukauttaa palveluun. Mitä jos palvelua tarvitsevat voisivat itse muokata palvelukokonaisuutta?

Esimerkiksi Breikissä kysyin tapaamaltamme korvaushoidon asiakkaalta, miltä näyttäisi paikka, jossa hänet kohdataan kokonaisvaltaisesti ja jossa hän saisi nopeasti tarvitsemansa tuen. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä – tällaisessa paikassa olisi moniammatillinen tiimi ja vertaistukea. Tällaisessa paikassa rakennettaisiin ihmisen sisäistä halua raitistua eikä tarjottaisi vain laastareita.

Mikä estää meitä rakentamasta tällaisia palveluja?

Lyhyen aikavälin osakustannukset vai pidemmän aikavälin kokonaisvaikuttavuus?

Tapamme ratkaista ongelmia on kallis ja se aiheuttaa uusia ongelmia, kun emme ratkaise juurisyitä vaan tarjoamme laastareita. Palveluja rakennetaan lyhyen tähtäimen hinta edellä ja mittaamme teknisiä suoritteita todellisen lopputuloksen sijaan. Ajattelussa näkyy myös kilpailu toimijoiden välillä, eli taistellaan keskenään niukoista resursseista. Kun jokainen hoitaa palasta ja saa rahansa palasen perusteella, ymmärrän hyvin, että näin käy. Mutta mitä jos kaikilla olisi enemmän, jos toimittaisiin yhdessä kokonaisuuden hyvinvoinnin eteen?

Mitä jos rakentaisimme ihan toisenlaiset laskentamallit, joissa laskisimme kokonaisuuksia eikä osia? Tietoa pitkän tähtäimen vaikuttavuudesta ainakin on olemassa, mutta miksi ne eivät vaikuta päätöksentekoon?

Esimerkiksi Vamoksen tuki syrjäytyneille nuorille maksaa vain roposia verrattuna hintalappuun, kun nuori syrjäytyy. Miksei tätä huomioida, kun päätämme, miten tuemme nuoria rakentamaan omaa elämäänsä? Uudessa Jutussa oli myös mielenkiintoinen kirjoitus terveydenhuollosta hiukan samalla kulmalla. Mitä jos rahaa jaettaisiin sen mukaan, kuinka paljon on säästynyt yhteiskunnan varoja eikä esimerkiksi diagnoosien määrän mukaan?

Jäykkä yleisstandardi vai räätälöity kontekstiin?

Olemme kadottaneet todelliset tarpeet ja vaikuttavan tuen, kun olemme yleistäneet ja lokeroineet ongelmat. On yritetty hallita kompleksisuutta yksinkertaistamalla ja muotoilemalla palvelut konemaiseen ”one size fits all” -malliin. Palvelu ei enää ratkaisekaan sitä ongelmaa, johon se luotiin. Lopulta palveluiden keskeltä ei enää löydä ihmistä, oikeaa elämää ja sen normaalia moninaisuutta. Palvelu on irronnut oikeasta elämästä ja yhteys ihmiseen on katkennut.

Kuinka moni sosiaalipalveluja suunnitteleva korkeamman tason päätöksentekijä on esimerkiksi nähnyt tai kokenut sellaisen ihmisen elämän, joille palveluja rakennetaan?

Esimerkiksi työllisyystuki paperittomille saattaa sivuttaa sen, että paperittomilla ihmisillä on usein myös terveysongelmia ja mielenterveyden haasteita johtuen esimerkiksi kodittomuudesta. Silloin pitää myös tuntea olevansa tervetullut ja arvokas, ja saada terveydenhuollon apua. Muuten esimerkiksi työskentely voi olla mahdotonta, vaikka halua siihen olisi.

Onko ihminen ongelma vai arvokas yksilö, jolla on potentiaalia?

Järjestelmämme on monesti kasvoton ja ihminen kohtaa usein kliinisen koneiston eikä toista ihmistä. Aivan ruohonjuuritasolla palvelu tuntuu tosin hyvinkin inhimilliseltä ja työntekijät tekevät parhaansa auttaakseen ihmistä tässä pirstaleisessa järjestelmässä. Mutta koneiston yleisviestistä puuttuu ihmistä kunnioittava kohtaaminen ja sydän. Tällainen viesti yhteiskunnalta kutistaa elävän elämän ongelmiksi, jolloin ihminen alkaa ajatella, että hän on vain arvoton ongelma eikä kuulu joukkoon.

Mitä jos näkisimmekin sen sijaan potentiaalin, joka meillä jokaisella on? Lähestyisimme ihmistä positiivisen kautta kyvykkäänä yhteiskunnan jäsenenä sen sijaan, että hänet leimataan järjestelmään ongelmana.

Luokkaretken aikana kuulimme useita kokemuksia siitä, että negatiivisen kierteen sai katkaistua, kun nähtiin hyvä ihmisessä. Ei ihminen lopulta kovin kummoisia asioita tarvitse, jos löytyy todellista halua ymmärtää, mistä ongelmat kumpuavat ja uskomme ihmisten toimijuuteen. Kun ihmistä lähestyy avuttomana, hän myös helposti muuttuu avuttomaksi. Jos kohtaamme ihmisen epäluottamuksen kautta, ihminen ajattelee, ettei hän ole luottamuksen arvoinen. Luottamusta rakennetaan luottamalla.

Monesti tärkein tuki saattaa olla, että toisella ihmisellä on aikaa kohdata esimerkiksi nuori, joka on kadottanut yhteytensä yhteiskuntaan ja jäänyt yksin. Paluu yhteiskuntaan saattaa alkaa siitä, että yhdessä rakennetaan uusia astinlautoja hyvinkin yksinkertaisilla ja maanläheisillä toimenpiteillä. Aito kuuntelu on keskiössä.

Mittaan yhteiskunnan onnistumista siinä, miten pidämme huolta kaikista vaikeimmassa asemassa olevista. Yhteiskunnan haasteet ovat ratkaistavissa, jos vain halua löytyy. Ratkaisut ovat lopulta yksinkertaisia ja kaikki on tehtävissä.

Uudistavan ajattelun yksi ydinopeista on, että asiat eivät muutu kerralla isosti vaan yksi askel kerrallaan. Jostain pitää siis aloittaa ja ensimmäinen askel on tapamme ajatella.

Kaikki lähtee ajattelutavastamme ja minkälaisilla silmälaseilla tarkastelemme ympäristöä. Vaihtamalla silmälaseja näkee toisin, ja toisin näkeminen synnyttää toisenlaista toimintaa. Jos näemme koneen, näemme komponentteja, ongelmia, kilpailua ja niukkuutta. Jos näemme elävän järjestelmän, näemme kokonaisuuden, potentiaalia, yhteistyötä ja runsautta.

Yhteiskunta onnistuu, kun se tekee päätökset sydämellä ja säilyttää yhteyden ihmisiin, joita sen päätökset koskevat. Kohtaa heidät kokonaisvaltaisina ihmisinä eikä komponentteina koneistossa. Laitakaupungin luokkaretkellä näin konkreettisesti, miten tämä tehdään Diakonissalaitoksen ja Rinnekotien toiminnassa. Siitä vain mallia ottamaan!

"Nähdään hyvä ihmisessä." Tämä oli tapaamamme nuoren terveiset päättäjille.

Jos haluat nähdä toimintaympäristösi toisin, ole yhteydessä! Valmennan muutoksentekijöitä luomaan vaikuttavampaa huomista.

Lue täältä lisää palveluistani ja asiakaspalautteistani!